Montenegro

Päivä 11

Aamulla heräsimme ajoissa vuokra-auton noutoon läheiseltä bensa-asemalta.

Puoli kymmenen jälkeen auto saapuikin: valkoinen VW Polo. Sen lukuisat naarmut merkattiin papereihin.Autoa kiertäessäni huomasin, että autostahan puuttui takakilpi. Kaveri väitti kuitenkin, ettei se haittaa. Tai jos tulee sakot, he maksavat ne.




Niinpä lähdimme hakemaan kotijoukot. Aamiaisen jälkeen suuntasimme kohti Montenegroa. Oli todella kuuma päivä, luvassa lähemmäs 40 astetta. Ilmastoinnin avulla mutkittelimme rajalle. Jonotimme jonkun aikaa vain kuullaksemme, ettemme pääse ilman takakilpeä rajan yli. Siinä sitten odottelimme tunnin verran, että autofirma tuo toisen auton tilalle. Odotellessa tutkimme perhosia, jotka kesynoloisesti lentelivät viereisessä kukkapensaassa.





Punainen VW Polo alla pääsimme viimein rajan yli. Ajoimme yhtä kyytiä Kotorinlahden ympäri joka on Unescon maailmanperintökohde. Jylhät vuoret ympäröivät vuonoa, joka on itse asiassa uponnut jokilaakso. Pituutta lahdella on 29,6 kilometriä. Sen levein kohta on seitsemän kilometriä ja kapein 300 metriä. Itse maan nimi Montenegro tarkoittaa mustaa vuorta, Crna Gora.


Kotorin kirkontornit, jotka ovat eripituisia.













Kaupunkilaisten kuolinilmoituksia vanhan kaupungin ulkopuolella.











Kävimme pizzalla Kotorin kaupungissa La Pasteria-ravintolassa Pyhän Tryphonin aukiolla. Se oli reissun paras pizza. Sieltä oli myös näkyvyys muureille, jotka kiersivät kaupunkia. Helteen takia jätimme sinne kipuamisen väliin.

















Yleisvaikutelma maasta oli neukkutyylin, kroatiatyylin ja rahanpuutteen sekamelska. Maahan itsenäistyi vasta kolme vuotta sitten, mutta käyttää jo rahanaan euroa, tosin ei vielä omaa sellaista. Rakennusten ja infrastruktuurin kohentaminen Jugoslavian ajoilta tapahtuu hitaasti ja moni asia oli reippaasti rempallaan.

Uimarannat olivat pitkiä, jopa niin pitkiä, että Dubrovnikin jälkeen alkoi ahdistaa pelkästään niiden näkeminen. Pitkillä rantakaistaleilla oli vieri vieressä aurinkovarjoa, rantatuolia – ja ihmisiä. Olin kai jo tottunut Dubrovnikin pieniin rantoihin, niin että isojen ihmismassojen näkeminen ahdisti.


Pojat ja Sveti Stefan-saari.









Kävimme kuitenkin itsekin uimassa Sveti Stefanin uimarannalla, vaikkemme itse saareen päässetkään. Ranta oli täynnä monenkokoista kiveä, eikä siellä tahtonut päästä eteenpäin ilman sandaaleja. Vesi oli eriväristä kuin Dubrovnikissa, ikään kuin saven väristä. Kun seisoimme rantavedessä, tunsimme jotain jaloissamme. Pikkukalathan ne siellä näykkivät jalkojamme!


Ostimme vielä uinnin jälkeen minimunkkeja sokerilla ja suklaalla sillalta.


Paluumatkalla oikaisimme reittiä ja otimme lossin Kotorinlahden toiselle puolelle. Hinta yhdeltä autolta oli 4 euroa. Sitten alkoi mutkittelu kohti raja-asemaa, jossa olikin jonoa. Tunti siinä varmaan meni, ennen kuin pääsimme jatkamaan kotia kohti pimeässä. Puoli yksitoista viimein kaarsimme kotipihaan.